Väärinkäsitys

Kun ajatukset ja tunteet pelaavat ristiin tuottaa se paljon hyvää, mutta myös raskasta oloa. Ylpeänä ensimmäistä kertaa blogillani julkaisen rakkaani teksti vanhemmuudesta ja tuntemuksista. ❤


Väärinkäsitys on aina vaikea muuttaa. Mielellä on oma tahto eikä mielikuvia ole aina helppo muuttaa.
Ensimmäiset kerrat kun kuulin Uusi Lastensairaala-varainkeruulaulun Lohtu ymmärsin sanan “lohdunkantaja” “lyhdynkantajana”, enkelilapsena, vastasyntynyneenä joka ei selviytynyt. Itken vieläkin joka kerta kun kuulen laulun, mieleni on päättänyt että se on erittäin surullinen laulu ja sydäntäni puristaa aina kylmä käsi. Mieheni mukaan laulu kuitenkin on onnellinen ja lohduttava tarina pienestä lapsesta joka selviytyy.

Kahdeksan viikon vuodelevon jälkeen kaksosemme Tiuhti ja Viuhti syntyivät viikolla 31+6. Vaikka oli tiedossa että he todennäköisesti syntyvät ennenaikaisina koska kohdunkaulani lähti lyhenemään jo rakenneultran aikoihin, synnytys tuli shokkina meille vanhemmille. Onneksi synnytys meni hyvin, kaksi tuntia ensimmäisen kivuliaan supistuksen jälkeen olin Naistenklinikalla, tunti sen jälkeen synnytyssalissa ja 3,5 tuntia sen jälkeen tytöt olivat jo syntyneet. Tiuhti painoi 1665 g ja Viuhti 1860 g. Tiuhtia vietiin heti salista koska kaikki keskittyminen oli Viuhdin synnytyksessä, en edes halunnut katsoa häntä. Viuhtia kätilö nosti näytille meille muutamaksi sekunniksi, mutta en tuntenut mitään häntä kohtaan vielä silloin. Olin omassa pienessä maailmassani jonne ei vauvat, eikä mieskään yltänyt. Kätilöt ihastelivat istukkaa ja vauvojen napanuoria ja sanoivat että niillä vauvat olisivat pärjänneet tosi hyvin myöhäisille viikoille.

Tiuhti (vas.) ja Viuhti (oik.)

Tiuhti (vas.) ja Viuhti (oik.)

Tästä minun itsesyyllistäminen alkoi. Muistan miten seisoin Viuhdin keskoskaapin vieressä Lastensairaalan K7-osastolla, radiopeltorit päässä koska oli lääkärikierros eikä muiden lasten vointi ja hoito kuulunut minulle, itkien koska minun kehoni oli pettänyt omat lapseni. Mielestäni oli minun syyni että lapset joutuivat keskolaan, olisinhan voinut jättää käymättä vessassa tunnin välein, jättänyt ruoat keittiöön ja pyytänyt enemmän apua että olisin voinut maata enemmän kun kerran olin vuodelevossa. Syyllisyyttä tunsin myös siitä että olin valittanut pahasta olosta niin paljon raskauden aikana kun närästi ja minulla oli usein hengenahdistusta. Tietenkin mietin miksi en tuntenut äidinrakkautta vauvoja kohtaan, en uskaltanut edes haaveilla siitä että saisin heidät syliin, puhumattakaan yrittää imettää heidät.

Neljän päivän ikäisinä vauvat siirrettiin Jorvin L2-osastolle jossa pääsimme vihdoinkin auttamaan vauvojen hoidossa ja muutaman päivän jälkeen yritin imettää heidät. Lisää syitä itsesyyllistämiselle kasvoi esille. En mielestäni ollut vauvojen kanssa tarpeeksi vaikka vietimme sairaalassa noin 7 tuntia joka päivä, en pitänyt vauvoja tarpeeksi usein kenguruhoidossa, enkä saanut imetystä toimimaan. Halusin että molemmat saavat yhtä paljon syliaikaa, eli jos en uskonut että ehdin pitää molemmat 90 minuutin pätkiä, en pitänyt edes toista jostain syystä.
Äiti-lapsisuhde kasvoi pikkuhiljaa minun ja Viuhdin välille, mutta Tiuhti oli pitkään “vain vauva”. En uskaltanut kertoa tästä kenellekään, miten ei voi tuntea rakkautta omaa lastaan kohtaan?

Yritin selittää itselleni että tämä johtui monesta asiasta, ennenaikaisesta syntymästä ja siitä etten saanut vauvoja heti syliini, siitä että Tiuhdilla oli enemmän vaikeuksia bilirubiiniarvojen kanssa ja joutui siksi olemaan enemmän sinivalohoidossa ja pitää “aurinkolasit” päässään, eli en nähnyt hänen kasvojaan yhtä paljon kuin Viuhdin. Tämän lisäksi Viuhti käyttäytyi sekä vatsassa että vatsan ulkopuolella enemmän kuin esikoisemme, eli suhde syntyi helpommin meidän väliin.

Jälkeenpäin olen yrittänyt käsitellä syyllisyydentunteitani.

Tiuhti (vas.) ja Viuhti (oik.)

Tiuhti (oik.) ja Viuhti (vas.)

Käännän asiat positiivisiksi, eli vaikka lapset syntyivät ennenaikaisina, heillä oli ollut kaikki niin hyvin kuin vain mahdollista vatsassa sen aikaa kun pystyin heille antamaan. Istukka oli valiokappale ja napanuorat paksut kauttaaltaan. Heidän syntymäpainonsa kielivät myös tästä.
Makasin kahdeksan viikkoa suurimmaksi osaksi joko omassa sängyssä tai sohvalla, ja jos pystyin tätä tekemällä antamaan vauvoille edes yhden päivän lisäaikaa vatsassa niin se oli sen arvoista. Tein parhaani.

En pystynyt heti alkuun imettämään vauvoja. He olivat liian heikkoja imemään pitkiä aikoja, ja minulla oli ehkä liian pinkeät rinnat niin eivät saaneet niistä otetta. Tästä huolimatta jatkoin lypsämistä ja annoimme heille omaa rintamaitoani ja jatkoin imetysyritykset kun olimme kotiutuneet ja saaneet arjen kulkemaan jotenkin, tytöt olivat jo päälle 7 viikkoisia. Kesti 2 viikkoa täyspäiväistä työtä saada Viuhdin, ja 4 viikkoa saada Tiuhdin imemään, mutta onnistuin ja he olivat täysimetyksellä kunnes aloitimme kiinteiden ruokien maistelu. Imetys jatkuu vielä vaikka täyttävätkin vuoden, toivon mukaan jatkamme vielä pitkään.

Äidinrakkaus Tiuhtia kohtaan kasvoi pikkuhiljaa esiin, enkä enää pärjäisi ilman että saisin nähdä hänen kauniin hymynsä joka päivä. Miten voisi olla rakastamatta tuota pientä ihmistä joka nauraa kaikille, myös itselleen, joka aivastaa. Joka hihkuu iloa ja tanssii kun kuulee musiikkia, oli se sitten siskon rummutusta, BUU-klubbenin intromusiikki tai Apulannan Pahempi toistaan.

Alkuperäinen ajatus tätä kirjoittaessani oli solmia yhteen miten ymmärsin Lohtu-laulun sanoitukset väärin alusta, ja miten tulkitsin synnytyssalissa kätilöiden ihastelut istukasta ja napanuorasta. Purkasin kuitenkin kirjoitukseen useimmat syyllisyydenaiheuttajat samaan tekstiin. Itken surusta kun kuulen toivoa täynnä olevan laulun, itken surusta kun ajattelen vauvojen kauniin istukan ja napanuorat, siksi etten pystynyt antamaan heille enempää aikaa, en itke ilosta siksi että annoin heille kaiken sen aikaa mitä pystyin ja he ovat selvinneet sen takia todella hyvin. Yritän parhaani mukaan muuttaa suhtautumiseni näihin asioihin. Iloita oikeista asioista enkä itkeä sitä mitä en pysty muuttamaan. Käsittelen kaikkia näitä tunteita uudestaan nyt kun tulee vuosi täyteen synnytyksestä. Mutta tiedän että pärjään. Olemme tulleet näin pitkälle!

Tiuhti (oik.) ja Viuhti (vas.)

Tiuhti (oik.) ja Viuhti (vas.)

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s